Aloin tänään ajatella, kuinka säälittävä olen. Elän tällä hetkellä ainoastaan ja pelkästään siitä voimasta, että saan pokattua mimmejä mahdollisimman paljon. Onhan mulla paljonki kiinnekohtia, koirat, työ, kämppä, ystävät... Mutta jotenki tuntuu taas niin synkältä. Ehkä olen kuitenkin niin "seurustelijatyyppiä" etten osaa olla yksin. Koko ajan kaipaan vierelle jotakuta, joka haluaa mua ja rakastaa mua. Kompensoin tätä jatkuvaa läheisyyden kaipuuta panemalla tuiki tuntemattomia naisihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneet minusta enkä minä heistä. Jotenkin on pakko olla koko ajan joku, jota voi pyörittää sormen ympärillä tai jota yrittää. Joku jolle voi soittaa, tai laittaa viestin. En tiedä onko tämä jotain läheisriippuvuutta vaiko jotain sairasta pelkoa, että jään yksin. Kaipaan ihmisiä lähelleni. Kaipaan halauksia, suukkoja, toisen lämpöä, rakkautta. Kaipaan hyväksyntää, jotakuta joka toisi tähän pimeyteen valoa. Vittu nää yöt on yksin välillä niin...yksinäisiä. Tahdon jonku kainaloon karkuun pois kauas tätä pimeyttä... Onpas taas ankea fiilis, vois varmaan yrittää mennä dokaileen eiku siis nukkumaan. Joo, nyt untenmaille näkemään unia siitä omasta ihanasta satuprinsessasta...

Niin ja sellanen oli vielä, että vastaan tästä lähtien kommenteihin tähän omaan blogiin. Oon ollut vähän kaksijakoinen, että kirjoittelen takasin kommentoijan blogiin, tai oman kirjoituksen kommenttilaatikkoon, mutta vastedes vastaan täällä omassa blogissa pelkästään. Toki kommentoin teidänkin blogeja, että älkää pelätkö.