Aloitin aikoinaan tämän blogin siitä syystä, että tarvitsin kanavan, jota kautta purkaa itseäni ja pääni sisällä vellovaa huonoa ja pahaa oloa, joka aiheutti jopa ihan fyysisiä oireita. Tämä blogi oli selviämiskeino yli ikävien aikojen. Tuntuu hassulta nyt kun lukee näitä tekstejä, varsinkin kun on kirjoittanut siitä yhdestä ihmisestä kuinka sitä rakasti ja kuinka maailma on nurin ja kaikki on huonoa ja plää plää plää. Elävästi tosin muistan, kuinka totta ne tuntemukset olivat silloin. Tosin tuntemukset Häntä kohtaan olivat heijastuksia itsestä, peilauksia omasta pimeästä maailmasta , jota ei uskaltanut kohdata. Nyt, kun lukee noita tekstejä, tajuaa kuinka sekaisin on ollut ja kuinka naiveja ja teinimäisiä omat ajatukset ja kirjoitukset ovat. Silloin oli kyllä paha olo. Ehkä ero Hänestä oli viimeinen aikuistumisen riitti. Viimeiset sitkeästi kiinnittyneet jänteet, jotka pitivät aikuisuuden nuoruudessa ja lapsuudessa kiinni. Ja kun nämä jänteet katkesivat, oli kipeä ja paha olla. Kaikki suuri, ihmeellinen ja tuntematon oli edessä. Lopullinen itsenäistyminen, lopullinen vastuu omasta itsestä ja omasta elämästä.
Ja jos jotain elämässäni kadun, on Mallin vaihtaminen Häneen. Ehkä aikuisen miehen ruumissa oleva pikkupoika halusi todistella kaikille jotain. Halusi olla niin aikuista ja näyttää kaikille. Nyt kun ajattelen asioita, niin olen ollut ihan vitun sekaisin ja olin Hänen kanssaan vaan niistä lähtökohdista, että minulla oli joku, joka jaksoi kuunnella ja joku joka oli vain siinä. Noh, tulipa oltua Hänen kanssaan, mutta kadun sitä. Se, että "rakastin" Häntä olikin vain rakkautta sitä omaa olotilaa kohden. Että oli "aikuisen" ihmisen kanssa ja oli muksuja pyörimässä jaloissa ja oli mukamas niin aikuinen. Eli se mitä tässä koitan länkyttää on se, etten oikeasti rakastanut Häntä vaan omaa olotilaani suhteen alkuvaiheessa.
Nyt ajattelin jatkaa taas blogin kirjoittamista, koska tämä blogi on ollut minulle tietynlainen tunteitteni ja elämäni tapahtumien likaviemäri ja kaiken paskan purkukeino. Syy miksi, yhtäkkiä alan purkamaan itseäni tänne on se, että erosin tästä Koiratytöstä. Eroon ei liittynyt sen ihmeempää dramatiikkaa, vaan emme yksinkertaisesti mahtuneet saman katon alle. Muutimme ehkä hieman liian nopeasti yhteen ja koska meillä oli valtava määrä koiria, niin ne söivät aikaa niin paljon, ettei meillä yhtäkkiä ollutkaan enää yhteistä aikaa. Ihana rakkaustarina kohtasi arjen kamaluuden ja aloimme tappelemaan rahasta, ajasta, seksistä, ruuasta, autoista, koirista, kaikesta. Yhtäkkiä huomasin nukkuvani yksin toisessa huoneessa omien koirieni kanssa ja Koiratyttö nukkui omassa huoneessa. Ainoa yhdistävä tekijä oli, että kumpikin oli ihan vitun pahalla tuulella koko ajan. Vittuilimme kilpaa toisillemme, hermostuimme tyhjästä. The Ordinary Story. Joten päätimme nyt laittaa lusikat jakoon ja alkaa elää kumpikin omaa elämään. Erinäisistä syistä johtuen, muutamme erillemme vasta marraskuussa, joten ehdimme kerätä molemmat rahaa omiin asuntoihin ja muuttoihin.
Ero itsessään oli yllättävän helppoa. Tai no, kun sitä koko ajan tehdään niin vaikea vielä sanoa. Mutta puolen vuoden riitely, vittuilu ja muu on helpottanut kyllä tätä päätöksessä pysymistä aika reippaasti. Tietyllä tavalla tuntuu kuitenkin pahalta. On minulla Koiratyttöä kohtaan tunteita, mutta kun tiedämme molemmat sen, ettei ne asiat vaan korjaannu. Yhteiselo ei toimi, ei vaikka mitä tekisi. Voisin luvata ja yrittää, mutta tiedän ettei asiat kuitenkaan muutu. Ei ne muutu ikinä. Ja ehkä minunkin on aika kasvaa ja olla sinkku ja vapaa ja kaikkea jotain hienoa, mitä naistenlehdet hehkuttavat. Joten Larpake on taas sinkkumarkkinoilla, jos kelpaisi jollekulle. Päätin kyllä nyt (IHAN OIKEASTI) että pysyn vakaasti sinkkuna koska nämä seurustelukuviot eivät toimi kohdallani. Olen liian jääräpäinen, kova, kylmä ja mitäköhän vielä? En ole tarpeeksi taitava, hyvä tai muuta vastaavaa, että saisin pidettyä jonkun ihmisen kanssani yli puoltatoista vuotta.
En aio nyt ruotia tätä eroa yhtään enempää, koska olen sen käynyt jo niin miljoona kertaa mielessäni läpi. Joten keskityn vaan kertomaan elämästäni tänne. Tuskinpa tämä taaskaan ketään kiinnostaa, mutta testosteronin mustaamassa maailmassa, jossa elän ja olen töissä, on tällainen "pikku päiväkirjan" pitäminen helpompi tapa käydä omia tuntemuksiaan läpi koska aika nopeasti saisin kuulla kommentteja homo, hintti, vitun neiti jne. mikäli avautuisin siitä, kuinka raskasta minulla on. Sitä on vaikea selittää, pidän siitä maailmasta ja olen itsekkin samanlainen. Enkä kyllä oikein osaa tunteita ääneeni sanoakkaan, tänne kirjoittelu anonyymisti kun on niiiiiin paljon helpompaa, terapeuttisempaa sekä mukavampaa.
Joten, tervetuloa taas rakkaat ihmiset Larpakkeen mielen synkkään ja yksinäiseen maailmaan!
