Olipas mahtipontinen otsikko. Kylläpä on taas aikaa vierähtänyt, kun en ole koneelle päässyt. Paljon on tapahtunut, eikä kaikki asiat ole ollut edes mitään kovin huonoja...

Perjantaina Hänen kanssa tuli maailmanluokan riita. Erosimme Hänen kanssaan. Itseasiassa lauantaina kai viimeisen kerran. Jätimme siis toisiamme puoliin ja toisiin. Lähdin hakemaan sitten perjantai-iltanan lohtua A&P:n luota ja päädyimme pornomessuille. Ja tietenkin, kuinkas ollakkaan, juuri tunti kaksi sitten eronneena, selvinpäin seksimessuilla ei ole kovinkaan houkuttava ajatus. Tosin puhallettava lammas lahjaksi P:lle, oli illan kohokohta. Menin A:n luokse yöksi. Lauantain muutin uuteen asuntoon ja nyt minulla on kaksi koiraa. Hengenpelastaja ja Väliinputoaja. Lauantai oli muutenkin aika ihmeellinen, viini virtasi ja laulu raikasi... Krapula on vieläkin. Eikä ihan pieni. Tosin, kun en ole saanut nukuttua, moninkertaistaa vaikutuksen. 

Sunnuntaina kävimme A:n kanssa leffassa, pyörimme Stadissa ja puhuimme kaikesta. Oli todella mukavaa. Muistui ihan mieleen hetket, kun teininä pyöri vailla määränpäätä joka paikassa. Oli tosi kiva rauhassa jutella A:n kanssa kaikesta. Hyvä tyyppi ja tosi ystävä.

Maanantai, eli eilinen meni maatessa ja saamattomana ja laiskana ja tyhmänä. Ei jaksanut mitään. Tai jaksoi jotain. Totesin, että Espoon Kihlakunnan Syyttäjä on erittäin miellyttävän näköinen nuori nainen, että terveisiä vaan sinnepäin.

Nyt istun töissä ja ajatukset vilistää päässä. Ihmeellistä kuvitella sinänsä loppuelämä ilman Häntä. Jotenkin sitä oli varautunut viettämään koko elämänsä toisen kanssa ja kun saa selville ja huomaa ja kuulee ja tietää ja mitä vielä, ettei toinen sitä halua, niin minkäs sille voi. En ole surullinen, tai ehkä vähän. Jotenkin yksinolo, vaikkakin on koirat, on jotenkin ahdistavaa. Sitä kaipaa tuttuja ääniä, hajuja, halausta, läheisyyttä. Siihen suhteeseen en enää palaa. Rakastan Häntä, se on pakko myöntää, en voi valehdella itselleni, mutta kun se ei toimi niin ei se vain toimi. Mahdolliset yhteen palaamiset ovat siis mahdottomia. Tottakai haluaisin yrittää, mutta joskus on pakko ajatella vain järjellä. Kun ei toimi, niin ei se vaan vittu toimi.

Tulee mieleen Baddingin Turhaa Päivät, Turhaa Yöt-kappale. Mutta niin se vain menee. Olo on hieman haikea, pelokas, surullinen, ahdistunut, hitusen masentunut. Mutta taas toisaalta toiveikas ja kaikki uusi mukava mitä elämääni on tullut, on kivempaa mitä luulin. Luulin kyllä myös, että samalla kellon lyömällä, kun eroamme, oloni muuttuu hyväksi. Luulin tehneeni esityön eroamisen kanssa jo kokonaan, mutta eihän se mene niin. Ei sitä voi vain valmiiksi surra ja hoitaa kaikkea, käydä asioita läpi. Nyt on edessä ne yksinelämisen opettelut, sun muut. Se on vittumaista, että olisi niin paljon muitakin asioita mietittävänä, niin kaikki tuollaisetkin vielä tulevat ja iskeytyvät takaraivoon ja mieleen. Tulee saamaton ja väsynyt ja vitun turhautunut olo. Aika parantaa kaikki haavat. Ja ystävät on onneksi tukenani. Joudun kyllä sanoa, että minä omistan kaksi maailman parasta ystävää. A ja P.

En halua uutta mahdollisuutta, haluan vain tietää miksi. Olisin halunnut, että Hän olisi sanonut ja kertonut minulle kaikki, miksi asiat meni näin. En ehkä haluaisi tietää, mutta kuitenkin, vittumaisinta on itse koittaa ajatella ja miettiä ja syyttää itseä. Eihän se minun vika ollut, mutta kuitenkin. Eikai sitä kukaan toisen matkaan lähde, jos oma on tarpeeksi hyvä? Kyllä se onni tulee sieltä vielä. Ja kaikki kääntyy hyväksi. Valoa näkyy jo tunnelin päässä. Mutta silti. Tuntuu jotenkin niin pahalta, hyväksikäytetyltä. Oliko kaikki vaan suurta valhetta? Mikä oli totta? Mikä ei?

Karmeata, kuinka jostain niinkin läheisestä ihmisestä voi löytyä aivan uusi puoli. Kuinka sitä ei ole voinut huomata, vaikka syö, nukkuu, tekee kaikki yhdessä. Kuinka se toinen on siinä vierellä ja silti niin kaukana.

Ainoa, mikä tässä tulevaisuutta ajatellen harmittaa, on se, että luottamusta ihmisiin, tarkemmin sanottuna naisiin, on vaikea saada takaisin. Kyllä se sieltä tulee, mutta siihen kestää luvattoman pitkä aika. Ja se on väärin tulevia tyttöystäviä kohtaan, mutta en minä sille mitään voi. Kuinka voisin luottaa, kun aina käy jotain tällaista? Joka kerta kun tapahtuu jotain, niin kyllä se vaan vittu syö miestä. Vaikkei pitäisi, mutta kuitenkin. Ovatko naiset vain petollisia, vai onko mulla liian pieni?:) Tuntuu, että taitaa olla molemmat vaihtoehdot totta...:)

Miksi sitä pitää olla aina oikeassa? Miksi kaikki arvaa jo ennalta? Onko edes olemassa sitä täydellistä rakkautta, jonka perässä kaikki kulkevat ja jota kaikki etsivät? Onko se olemassa muualla kuin elokuvissa? Miksi aina toisen pitää päätyä itkemään? Miksi me astutaan aina, kerta kerran jälkeen, samaan ansaan ja kirotaan itseämme ja muita, kun niin jälleen kävi? Onko se oikea tuolla jossain, odottamassa? Vai onko olemassa useampi kuin yksi oikea? Onko helpompi olla petetty kuin pettäjä? Onko helpompi olla jätetty kuin jättäjä?

Vaikea sanoa yhtään varmaa vastausta, yhteenkään kysymykseen. Tässä on tällainen biisi, sopii paremmin kuin hyvin tapahtuneeseen. Tosin, ei mulla enää noin paha olo ole, mutta kuitenkin vähän.

Kaseva-Tyhjää