Tänään aamun ja iltapäivän masennuksen jälkeen tapasin ystäväni A:n, P:n ja P:n paremman puoliskon M:n. Oli todella mukavaa, höpistä ja naureskella. En miettinyt kovin paljon omia asioitani. Lisäksi Hän antoi minulle pusun, tai oikeammin minä annoin Hänelle pusun, hänen lähtiessä punttisalille. Tai uuden "ystävänsä" luo. Edistystä? Ehkä. Sääliä? En usko. Pinttynyt tapa? Todennäköisesti. Eikös sitä kuulu antaa pusu kun toinen lähtee johonkin ja toivottaa mahdollisiman rakastuneella äänellä sana "hei" tai vastaava? Tosin, siihen malliin kirjoiteltiin tekstiviestejä saapuessani kotiin, että taitaa tänäänkin olla treffit tämän juuri eronneen, yksinäisen, miehen kanssa. He ovat vain ystäviä. Niin hyviä, että ryyppäävät yhdessä, nus..kkuvat yhdessä,  lainailevat autoja, viettävät yleensäkin aikaa enemmän yhdessä mitä me. Siis minä ja Hän. Sairasta? Tervettä? En tiedä, jotain...

Nyt jos joku lukee tätä ja ihmettelee, miksi en lähde vain pois niin kerron syyn. Oletko ikinä halunnut jotain niin kipeästi, että se sattuu? Tekisit mitä vain, että saisit sen? Minä olen. Olen halunnut ja haluan vieläkin Häntä. Hän on se pieni oljenkorsi, johon tartun kuin hukkuva kelluvaan puuhun. Minulla on hitunen uskoa (vielä) että asiat korjaantuisivat. Että asiat olisivat niinkuin silloin ennen. Tiedähän minä, että miten asiat on, että unelmat on vain pikkutyttöjä varten. Ei niin tapahdu, ei oikeassa elämässä. Elokuvissa on onnellisia loppuja, ei oikeassa elämässä. Koska ihmiset ajattelvat itseään, ei toisia. Oikeassa elämässä on tunteita. Yksi sana saattaa muuttaa kaiken. Mutta jotenkin vain olen tässä. Enkä lähde pois. Sanoin tänään juuri P:lle, että tuntuu niin turhalta heittää hukkaan jotain, minkä rakentamiseen ja tekemiseen on kuluttanut valtavat määrät aikaa, energiaa, tunteita... Antanut itsensä täysin. Ja tehnyt sen juurikin vaan sen takia, että siitä tulisi jotain ikuista, kestävää. Eikä sellaista, että uhraa siihen kaiken ja sen jälkeen heittää pois kuin tupakan natsan, ja talloo vielä päälle, ettei tuli jää kytemään. Vau! Olipas hienosti sanottu, vaikka itse sanonkin....

Minä rakastan sinua. Tuo on kauneinta mitä olen kuullut ja tuntenut samaan aikaan. En ole kuullut tuota lausetta pitkään aikaan. Naureskelen ääneen. Tämä on sairasta. Järjetöntä. Mutta minähän olen järjetön. Hullu. Kuka yrittää tappaa itsensä? Ei kukaan täysijärkinen, ei kai? Ihmisen perusvietteihin kuuluu halu olla hengissä. Ja minä en tunne tätä halua ollenkaan. On kuin se olisi kadonnut. Tuntuu todella pahalta ajatella, kuinka se onnellinen ja hyväntuulinen, elämänhalua täynnä oleva naurava poika jolla oli kaikki hyvin, on muuttunut tällaiseksi säälittäväksi itkuiidaksi, jolla ei ole elämässä paria ystävää ja koiraa lukuunottamatta yhtään kiintopistettä. Nuo asiat on paljon, tiedän sen, jollain ei ole edes noita asioita, mutta kun minulla ON OLLUT. En halua suostua siihen, että kaikki on pois. Mutta silti kaikki on niin tyhjää. Tuntuu kuin elämä olisi hyppimistä trampoliinillä, ja minun trampoliinissä ei  ole enää sitä hyppimispintaa.. Tyhjä kehikko vain. Tuntuu kuin hyppäisin alas lentokoneesta ilman laskuvarjoa. Tuijotan vaan lähestyvää maata, tietäen mitä tulee tapahtumaan kun törmään siihen.

Viime aikoina elämässä se pieni valo siellä tunnelin päässä onkin paljastunut tavarajunaksi, joka tulee vain täydellä vauhdilla päin. Joka kerta kun näen sen valon, se paljastuu törmäykseksi. En jaksa tätä kauan enää. Yritän, mutta tämä on niin pirun vaikeaa. Kuinka kaikki voi muuttua täydellisestä täydeksi helvetiksi?

Kuuntelen juuri kappaletta "Hetken Tie On Kevyt" by Tehosekoitin. Tässä laulussa on helvetin hyvät sanat. Näin elämän pitäisi mennä, olla pieni hetki yhdessä ja erota. Kuitenkin kumpikin rakastaa toista aina. Mutta, tämä onkin vain laulu....

There is no happy endings.


Ps. Jos tätä nyt joku lukee, ja haluaa jopa kommentoida, niin en välitä saada kommenteja tyyliin: "Jätä se paska muija." Toivonkin te rakkaat lukijat joita on ilmeisesti yksi, kiitos sinulle kommentista. Usko tai älä, piristit koko päiväni. Haluasin antaa sinulle halauksen ja toivottaa myös sinulle voimia.:) Niin lähtipäs käsistä, niin toivon, ettette kommentoisi Häntä millään tavoin. Kaikesta huolimatta Hän on erittäin lämmin ja ihana ihminen. Asiat kun ei ole niin mustavalkoisia.

Ja sitäkös minä juuri vihaan...:(