Ajattelin alkaa kirjoittelemaan tällaista blogia itselleni, toki toivoisin, että tätä joku muukin lukisi. Sen takia halusin alkaa kirjoittamaan, koska a) palan halusta kirjoittaa ja b) olen niin sekaisin omien ajatusteni kanssa, että voisin tänne niitä purkaa.

Elämäni on täyttä helvettiä. Kuulostaa kamalalta, mutta valitettavan totta. Avaan nyt hieman arkun kantta, jotta jos tätä tulee lukemaan joku joskus, tietää miksi asiat on näin.

Elän avovaimoni/kihlattuni kanssa. Suhteemme menee päin helvettiä, olemme eroamassa ilmeisesti. Ja, ettei asiat mene niin yksinkertaisiksi, tässä syksyn mittaan on tapahtunut kaikkea muutakin ylimääräistä paskaa, esim. olen ollut sairaslomalla jalkani vuoksi kolme kuukautta. Ajattelinpa reilu viikko sitten, etten kestä tätä enää ja yritin tappaa itseni.

Yritys hyvä, lopputulos huono. Vedin paketillisen diapameja ja viinaa. Yritin vielä niissä huuruissa viiltää ranteeni auki, mutta en onnistunut kuin nirhaisemaan ihoa. Avokkini löysi minut, tullessaan iltapäivällä  kotiin ryyppyreissulta toisen miehen luota. Hän vei minut sairaalaan josta minut ohjattiin Aurooraan psykiatriseen päivystykseen. Pääsin kotiin vielä samana iltana, vannottuani etten satuta itseäni tai puolisoani. Nyttemmin käyn terapiassa ja se tekee hyvää.

Tässä oli nyt tällainen johdatus minun elämääni.

Hirvee darra. Tai ei ole. Tai on. En tiedä. Ehkä tässä on puolet jonkin asteista vilustumista kun eilen hetken verran liikaa värjöttelin kylmässä tuulessa tuolla perhanan Punavuoressa.Tulin juuri suihkusta. Aloin itkemään siellä. Taas. Olo tuntuu vitun tyhjältä. Eilen oli hauskaa. Pitkästä aikaa nauroin oikein makeasti. Se tuntui hyvältä. Tutustuin erittäin mukavaan ihmiseen, erääseen suomalaiseen rokkitähteen joka oli seurueessamme. Mutta eilinen on takana. Nyt on taas edessä uusi, tyhjä, typerä päivä. En tiedä mitä tekisin. Tekemistä olisi tässä kotonakin. Onneksi tämä sairasloma loppuu pian niin pääsen töihin. Kuten terapeuttini sanoi, se tekee varmasti hyvää. En tiedä, toivottavasti.

Eilen vajosin syvälle muistoihin kun kerroin minusta ja kihlatustani muille. Pidän hyvin kulissit pystyssä. Kaikki oli niin hyvin. Ennen. Jotenkin tuntuu, että sisälläni on suuri musta aukko, joka imee kaiken sisälleen. Joka päivä tuntuu vain enemmän ja enemmän tyhjältä. Pitäisi lähteä pois tästä suhteesta. Mutta en halua. Rakastan Häntä niin paljon, että mielummin kidun ja kärsin tässä. En jaksa ajatella edes käytännön asioita, jotka pitäisi hoitaa. Osoitteen muutos, kämpät, tavaroiden jako. Se on raskasta. Helvetin raskasta. Ystäväni sanoi eilen, että hänen avokkinsa lähtee vuodenvaihteessa johonkin ulkomaille opiskelemaan, tms. He ilmeisesti eroavat sen takia. Juttelimme alustavasti, että muuttaisimme kämppiksiksi. Se olisi kivaa. A on kuitenkin niin mukava tyyppi, että voisin kyllä asua hänen kanssaan. Hänelle koiranikaan ei olisi ongelma. Täytyy miettiä tuota asiaa. Muttei nyt.

Onkohan sitä jo ajokunnossa? Haluaisin lähteä pois täältä kotoa. En kestä näiden seinien kaatumista päälle. Yksinoleminen on kamalaa. Siitä on tullut kamalaa. Kun olet yksin, kaikki asiat alkavat kummitella ja alat miettimään niitä. Se ei tee terapeuttienikaan mielestä hyvää minulle. Uskon heitä. Haluaisin ratkaisun tähän tilanteeseen. Tässä on kaksi ratkaisua. A) lähden enkä katso taakseni. B) Kärsin ja ehkä kaikki muuttuu samanalaiseksi mitä se oli joskus jolloin en kärsi enää.

Pidän tällaisesta musta-valkoinen asettelusta. Sen osaan. Mutta ne harmaan eri sävyt siinä välissä, ne on jotain jossa en ole onnistunut ikinä.

Ehkä olisi helppoa lähteä, oppia ajan kanssa unohtamaan rakkauden... Ja Hänet. Mutta toisaalta, jos asiat voisivat vielä korjautua... Voisiko ne?

Maha ilmoittaa, että sinne pitäisi laittaa jotain. Voisin alkaa syömään ja ehkä lähteä liikkeelle. Jaksaisinko käydä varaamassa uuden tatuointiajan? En jaksa.
Voisin yrittää nukkua hetken. Se tekisi varmaankin hyvää. Ja soittaa lääkärille, varata ajan. Tarvitsen niitä pirun nukahtamislääkkeitä.

Tänään en tapa itseäni enkä lähde pois tästä suhteesta.