Istun töissä, kuuntelen In Flamesia. Jos mulla olis ase tässä, niin sitte olis vielä piippu suussa ja sormi liipasimella. Mä kirjotin juuri Hänelle kirjeen, jossa jätän Hänet. En tiedä mitä teen sille kirjeelle. Tekisi mieli lähettää se vaikka maililla ja kadota. Haluaisin antaa olla. Kaiken. Millään ei ole taas mitään väliä. Mikä ihme mua oikein vaivaa?

The million dollar question I didn't have the answer to.

This is love. Love hurts.

It tears you in millon pieces and rips your heart out from chest. You can´t speak. You can´t breath. You curse everything around you. And still, you feel it. Love. What a sick and twisted feeling.

Hän lähti ulos. Tai kun tulin aamulla kotiin töistä, Hän lähti jonnekkin. Hän tuli iltapäivällä herätti minut ja lähti. Jonnekkin. Sanoi soittavansa. 21.30 tuli viesti. Hän kertoi jäävänsä jonnekkin yöksi. Tulevansa joskus huomenna eli siis sunnuntaina.

Jos vain jaksaisin ja saisin jostain voimaa, edes hitusen niin lopettaisin tämän sairaan suhteen. Rakkautta, sitähän me kaikki toivomme? Ihana rakkautta, joka saa sinut haluamaan kuolemaa. Rakkaus, tuo ihana tunne, joka saa koko olemuksesi keikkumaan reunalla.

Jotkut hyppävät reunalta. Jotkut tippuvat reunalta. Jompikumpi, aina putoat.

Ehkä tämä tästä. Ehkä olisi parempi olla miettimättä asioita, varsinki yöllä, väsyneenä ja muutenkin.

Ehkä huomenna tapaan jonku joka rakastaa mua. Todennäköisesti en. En kyllä haluaisikaan. Nyt voisi lopettaa nää ihmissuhteet ja alkaa pitää hauskaa.

Muutan viikonloppuna, siis viikon päästä. Ehkä Kottbyyssä on parempi asua? Ehkä saisin hommattua oman elämän, omat kaverit. Ehkä voisin tutustua itseeni paremmin ja opetella viihtymään itseni kanssa.

Ehkä huomenna paistaa aurinko ja maailma pysähtyy. Tai Ehkä ei.

Ei voi tietää.

Varmaa on vain se, että kuolet yksin.